Two kisses - like we do in Spain

Yritetäänpä nyt pikku hiljaa päästä ajantasalle tässä hommassa, ettei minun aivot rasitu liiasta muistelemisesta. Eli kerronpa jotain ekasta viikosta, minkä vietin täällä pääkallopaikalla Eindhovenissa.

Tulin tänne sunnuntaina 19. elokuuta, joka oli maailmankaikkeuden kuumin päivä. Tai siltä se tuntu. Matkalaukku paino sen sata kiloa (oikiasti varmaan 30 kiloa, mutta liiottelu on aina pop), ja sitä piti sitte raahata mukana. Onhan siinä rullat, mitkä on tasasella maalla suureksiki avuksi, mutta ne helevetin portaat. Eka ongelma tuli jo ku yritin päästä Damissa tramin kyytiin: en oo ikinä ollu niin kauhistunu neljästä rappusesta. Ja ku ei eletä Disney-leffassa niin Prinssi Uljas ei kiirehtiny auttamaan, joten äherräpä ite se kaks kertaa oviaukon kokonen laukku kyytiin samalla ku kuski hihittelee partaansa vahingonilosena. Sitte ku oon viimein rautatieasemalla, lipunmyyjä antaa mulle jonku vajaa 10 minuuttia aikaa ehtiä junaan, joka lähtee laiturilta aseman toisesta päästä, ja kappas, laiturille vie portaat! Eikö kukaan hollantilainen insinööri ole tajunnu että ihmisillä saattais olla kivempaa mennä laukkujensa kans edes liukuportailla laitureille?! Tämä kauhuskenaario nimittäin toistu jokasella kolmella asemalla.

Matkalla oli pelkkää mamman lempparimaisemaa: pelkkää tasasta maata. Mihin ne kaikki tuulimyllytki on kadonnu?

Epäonnistuneen junan vaihdon jälkeen (en löytäny oikiaa laituria ja luultavasti myöhästyin siitä oikiasta junasta) pääsin Eindhoveniin menevään junaan ja vaunuun, jossa ei tietenkään toiminu ilmastointi. Suomalaiselle se on näköjään sama ku ois puonnu suoraan Helvetin kuumimpaan kolkkaan. Hikisen puolentoista tunnin jälkeen olin Eindhovenin rautatieasemalla, ilman karttaa ja hämärä muistikuva siitä missä päin se hotelli oli. Ja menin päin vastaseen suuntaan, mikä naurattaa nyt, koska miten voi olla ihminen niin sokia ettei tajua keskustan olevan just silmien eessä. Viimein ku pääsin perille hotellihuoneeseeni niin loppuilta meniki nauttiessa ilmastoinnista ja jääkylmästä suihkusta.

The Blob.

Uljas ratsuni The President.

Loppuviikko vietettiinki monttu auki pyörien ympäri kaupunkia. Enhän mää koskaan eksyksissä oo ollu, joskus vaan saattanu mennä paikkaan, johon ei ollu tarkotus mennä. Keskiviikkona meillä oli rekisteröitymispäivä, johon saavuttiin monta tuntia liian aikasin. Sen verran kuitenki välähti ku ohjelmassa oli tuberkuloositestiä ja muuta mukavaa, että ei lähetty Euroopan ulkopuolelta tulevien mukaan. Loppujen lopuksi koko homma koostu yhestä powerpoint-esityksestä, sekä saatiin aika kaupungintalolle, että päästään rekisteröitymään tämän maan asukkaiksi. (Sielä muuten myöhemmin selvisi, että syntymätodistuksessa oli väärä leima, joka meinaa sitä, etten voi mennä naimisiin täälä tämän puolen vuoden aikana. Damn!)

Torstai-perjantaina päästiin opiskelijaelämän makuun (jos se on missään välissä on unohtunukaan..) ku osallistuttiin Licht In-tapahtumaan about 5000 muun alottavan opiskelijan kanssa. Hauskaahan sitä kyllä oli, mutta minun jalat ainaki sano sopimuksensa irti torstaina jo (liian) aikasin illalla, kun oltiin kävelty koko helkkarin päivä ristiin rastiin kaupunkia. Perjantaina jatkettiin sitte lounaan merkeissä ja tutustuttiin Stratumiin, kohtalokkaaseen baarikatuun. Eikä se kävely siihen loppunu, tottakai minun vasta ostetusta pyörästä oli kumi puhki, ja sehän piti raahata korjautukseen.

Licht In-iltabileet Beursgebouwissa.

Jottei missään välissä päässy unohtumaan mitä vaihtarielämä oikiasti on, niin lauantaihan oli kans baari-ilta. Alunperin lähin "parille" kahen kämppiksen kanssa, mutta myöhemmin nähtiin sitten Jennin, OAMK:n toisen vahvistuksen, johdolla uusia tuttavuuksia, joista suurin osa oli espanjalaisia. Palatakseni otsikkoon, opin jotaki sellasta, mikä ennen oli mulle jotain täysin käsittämätöntä ja hirveää: poskisuudelmat joka ikinen kerta ku tavataan. Kyllähän kyseinen tapa on lähes jokaselle suomalaiselle omituinen, mutta minä ku en tykkää edes halata! Mutta niin sitä vain suomalainenki rauta taipuu, ja koko homma tuntuu nyt lähes tulkoon luonnolliselta. Saan varmaan turpiini ku tulen takas Suomeen ja vanhasta muistista pussaan jokasta tuttua.

P.S. Näitä kuvia oli paljon enemmänki tulossa, mutta meni hermot. Ehkä joku kaunis päivä, ja onhan ne facebookissa kuitenki.